Mielentila vaikuttaa suuresti siihen, minkälaisia ajatuksia tulee ajatelleeksi. Ajatuksen kohde voi tässä olla mitä vain.

Kesken lauseen lausumisen voi herätä assosiaatio johonkin asiaan, joka tekisi mieli ottaa mukaan selitykseen. Jos sen saakin sovitettua mukaan selitykseen, voi kohta jo herätä uusi assosiaatio, ja taas tekee mieli laajentaa selitystä. Lopulta saatetaan päätyä niin laajaan ajatuskokonaisuuteen, ettei aivojen prosessointikyky enää riitä. Mistä seuraa mm. selityksen takeltelua ja hetkeä aiemmin sanottujen asioiden unohtelua.

Vaihtamalla esim. lauseesta, ulkoasusta tai maisemasta yksi tekijä, elementti tai asia, saadaan aikaiseksi eri assosiaatio. Tämä assosiaatio ei välttämättä ole mielessä välähtävä kuva tai jokin sana, tai mitään muutakaan niin konkreettista. Se voi olla myös jotain mitä ei voi "nähdä".

Lausuessaan jotain spontaanisti, lausuja voi joskus jo lausuessaan suorastaan ihmetellä miksi hän niin on sanomassa, kun "oikeasti" ajattelee asian aivan toisella tavoin.
 
Aloittaessaan lausuntoaan, hän ei vielä sillä hetkellä muistanut miten hän asian "oikeasti" ajattelee, mutta lauseen lausumisen aikana hänelle heräsi assosiaatio siihen "oikeaan selitykseen". Mutta siitäkin huolimatta sitä voi helpostikin tulla lausuneeksi meneillään olevan lauseensa loppuun.

Kaikkia meemejä ei haluta ottaa vastaan, vaan yritetään suojautua ei-halutuilta sellaisilta.

Uudet asiat tapaavat ajan kuluessa jakautua aliosioihinsa, jakautua uusiin genreihin ja/tai saada yksityiskohtaisempia piirteitä.

Älykkyys ja tyhmyys ovat tilannesidonnaisia.

Ihmiset eivät näe toistensa toimintaa, ajatuksia ja muuta sellaista, samalla tasolla kuin tekijä tarkoittaa. He kokevat asiat usein tasolla yksi, joka vastaa lähinnä assosiaatiota. Kun itse toteuttaa jotain, tulee päässeeksi ykköstason kautta kakkoselle, kolmeselle, nelosella ja niin poispäin, riippuen siitä kuinka pitkään jotain asiaa prosessoi. Itselle asiat voivat kyllä olla hyvinkin selkeitä, mutta muut eivät kykene asiaa ymmärtämään tai näkemään samoin tai lähes samoin, ennen kuin pohtivat asiaa yhtä pitkään ja hartaasti.

Kaikki ihmiset käsittävät sinut aina joskus väärin. Pidemmän ajan kuluessa näitä väärinkäsityksiä kertyisi väistämättä siinä määrin paljon, että jos ei aina välillä korjaile näitä vääriä käsityksiä, aletaan sinut käsittää todella pahasti pieleen. Sinusta voi jopa alkaa tuntumaan, että he käsittävät sinut joksikin aivan muuksi henkilöksi kuin mitä oletkaan.

Ihmisillä on taipumusta sijoittaa toisesta ihmisestä saatu käsitys eräänlaiseen käsityspooliin tai vaihtoehtoisesti sanottuna, osaksi palapeliä, joka sitten kuvaisi tämän kohdeihmisen kaikkia piirteitä, ominaisuuksia, tietämyksiä ja muuta sellaista.

Selittämällä asiat mahdollisimman yksinkertaisia termejä käyttäen ja siten, että selityksen voi ymmärtää peruskoulun opeilla, voi olla varmempi, että sanoma "menee perille" useammalle. Tosin selityksen koko kasvaa sitä mukaa mitä alemman koulutustason termejä käytetään.

Kun tarpeeksi "suuret voimat" ovat jonkin idean, näkemyksen tai ideologian takana, on väistämätöntä, että ihmiset lopulta ottavat sen yleiseen käyttöön. Riittää, kun ihmiset kohtaavat tuon asian riittävän monessa lähteessä. Lähde voi olla kirja, tuttava, sanomalehti, aivan toiseen asiaan liittyvä tekstinpätkä, jossa asiaa sivuttiin, elokuva, asiaanliittyvän yhdistyksen esite, jne. Varsinkin sitten kun tuo asia on päätynyt kirjallisuusteoksiin, sitä tullaan siteeraamaan, sekä tietämättömyyyksissä, että tarkoituksellisesti ja jälleen tietous siitä leviää. Ja kun siitä lopulta tulee de facto, siitä ei enää päästä eroon. Ei ainakaan kovin helposti.

Kun ajattelee, sanat vetävät vahvasti puoleensa. Kuin magneetit. Jos haluaa ajatella intuitiivisesti, on pyrittävä kulkemaan sanametsän poikki siten, ettei joutuisi kosketukseen sanojen kanssa, vaan pystyisi pitäytymään sillä alueella, joka on sanoja hienompaa ainesta.

Milloin viimeksi teit ns. huvin vuoksi tai vaihtoehtoisesti ilman sitä huviakin, jotain poikkeavaa? Ei siis välttämättä mitään radikaalisti poikkeavaa, vaan vain jotain erilaista, selkeästi yleisistä omista tai muiden tavoista poikkeavaa.

Milloin viimeksi sanoit jotakin täysin absurdia ihan vain kokeillaksesi mitä siitä seuraa, ilman että edes yritit miettiä ennakkoon jonkin tavan ottaa vastaan muiden suhtautuminen?

Tai milloin viimeksi teit jotain sellaista, jossa tietty teko, tietty paikka ja tietty tilanne kohtasivat tavalla, jolla ne eivät aiemmin ole kohdanneet? Esim. et ollut koskaan aiemmin istunut tuolissa ja saanut päähäsi nousta tuolille seisomaan ja koskettamaan huvin vuoksi kattoa ja istua takaisin alas.

Tai milloin viimeksi istahdit eteisen lattialle, nojauduit seinää vasten ja pysähdyit miettimään asioita tai muuten vain hetkeksi ottamaan rennosti, ilman että elämäsi olisi sellaisessa tilanteessa, että olisi jokin pakko pysähtyä miettimään? Kenties jopa heittäydyit siihen eteisen lattialle aivan makaamaan, laitoit käden niskan taakse, katselit kattoon. Jos jokin mielessä häilyvä ajatus oli tullakseen tykö, niin tulkoon sitten.

Tai milloin viimeksi poikkesit kotiintullessasi tutulta reitiltä ja kuljit toista kautta, vaikka tuon toisen reitin varrella ei ollut mitään erityistä, jonka vuoksi sen reitin olisit valinnut?

Tai milloin viimeksi tunnustelit sorminesi asuinrakennuksesi ulkoseinän pintamateriaalia, ilman sen kummempaa syytä, kuin että halusit vain koskettaa sitä ja tuntea miltä se pinta tuntuu, vaikket edes tarvitse tuota tietoa mihinkään, etkä ollut aikonut tehdä siitä mitään päätelmiä?

Omaa huoneistoaan / asuintaloaan ei aina kykene hahmottamaan samalla tavalla kuin muut, eikä aina itsekään samalla tavalla. Kaikkeen siellä olevaan voi olla niin tottunut, että asiat eivät enää herätä mitään erityisiä aatoksia. Jotta pääsisi irti liian urautuneesta tavasta nähdä huoneistonsa / talonsa huoneet, täytyisi nähdä se toisin tavoin. Kamera tai videokamera auttaa tässä.

Kameran ottamaan kuvaan voi saada mukaan enemmän kerralla kuin omin silmin ja sillä on helpompi tarkentaa yksityiskohtiin. Lopputuloksena syntyvä kuva on myös stabiili(mpi), eikä katse liikehdi siinä samalla tavoin kuin oikeasti.

On sinänsä mielenkiintoista ja joskus jopa aika karmivaakin havaita miten erilaisen vaikutelman voikaan saada tällä tavoin tarkasteltuna. Näitä asioita ei vain osaa nähdä samoin kuin katsoo omin aistein, vaikka yrittäisikin. Tai toisinpäin, eli ei välttämättä ole tullut huomioineeksikaan joitakin kiehtovia yksityiskohtia. Tämä keino voi myös antaa vihjeitä siitä miten muut ihmiset näkevät huoneistosi / talosi huoneet.

Joku jonkin isomman organisaation työntekijä voi ajatella, että hän haluaisi tehdä muutoksen organisaation tietynlaiseen huonoon maineeseen, toimimalla itse siten, että hänen tekemästään työstään jäisi edes joillekin ihmisille hyvä mieli. Tämä on hieno asia. Ongelmana on vain se, että yksittäisiä organisaatiossa toimijoita ei suurella todennäköisyydellä muisteta ollenkaan, silloin kun organisaation nimi jossain tulee esille. Tai jos kyse on asiakaspalvelutyöstä (esim. sosiaalitoimistot ja Kela), kumoutuu tehty hyvä työ toisen asiakaspalvelijan tekemällä huonolla työllä (kenties stressin alla tehty työ) ja taas meni maine. Yksittäinen työntekijä joutuu paiskimaan omia hommiaan todella kovasti, jos haluaa muuttaa ihmisten mielikuvia pysyvästi. Tätä ei välttämättä moni jaksa koko ajan. Mikä on ymmärrettävää.

- on hyvin vaikea olla käyttämättä aiemmin käytettyjä kuvioita samassa merkityksessä kuin aiemminkin, joten olen antanutkin itselleni luvan näin tehdä
- tai niinhän minä osittain sen alunperin ajattelinkin eli käytetyt kuviot ja elementit, joista ne rakentuvat perustuisivat samaan yhdenmukaiseen kieleen, visuaaliseen kieleen
- ongelmana on se, että paras tulos saavutettaisiin vain siten, että olisi jo olemassa ennalta määrätyt merkitykset eri kuvioille, eikä mietittäisi sopivia kuvioita pitkin matkaa

- mitä enemmän käytän erilaisia kuvioita, sitä enemmän alan nähdä tarvetta kehittää kuvioiden välimuotoja ja niiden välimuotoja, voidakseni ilmaista jonkin asian, jota en aiemmin ole ilmaissut kuviolla
- tästä taasen seuraa se, että pitäisi jälleen käyttää entistä enemmän aikaa pohtiakseen sellaisia kuvioita, jotka eivät olisi liian samankaltaisia jo olemassa olevien ja jo käytettyjen kanssa

- huolimatta siitä, että juuri sanoin tavoittelevani yhtenäistä visuaalista kieltä.. aiemmin tämä oli jotenkin helpompaa. silloin pystyi helposti unohtamaan aiemmin käytetyt kuviot, kuviot erosivat toisistaan helposti ja saattoi kehittää millaisen kuvion tahansa
- nyt huomaan jatkuvasti miettiväni onko kehitteillä oleva kuvio yhdenmukainen jo olemassaolevien kanssa
- huomaan myös olevani huolissani siitä, kuinka tämän blogin seuraajat kuviot kokevat ja siitäkin varmasti jossain määrin johtuen tekee mieli kallistua yhtenäisen kuviokielen puoleen

- muistankohan oikein, että alunperin minun piti välttää sitä, ett? kuviot olisivat suoranaisia vastineita jollekin todelliselle objektille?
- nyt huomaan paikoitellen yrittäväni yksinkertaistaa jotain olemassa olevaa objektia ja vääntää siitä jokin minimalistinen (vähän yksityiskohtia sisältävä) kuvio
- voisinko yhtä hyvin ottaa vain valokuvan jostain esineestä ja pläntätä sen tänne?
- no ei, ei siinä sentään olisi mitään itua
- vai olikohan tämä nyt ollenkaan selkeästi läpiajateltu?

- huomaan myös toisinaan olevani vaarassa sortua helpompiin kuvioihin, koska monet niistä mitä haluaisin kehitellä, vaatisivat paljon työstämistä, jotta ne miellyttäisivät itseä
- huomaan myös välttäväni liian vaikeiden tai laajojen kuvioiden tekoa, koska ne kävisivät blogin seuraajille liian monimutkaiseksi
- itseasiassa parhaiten tämä menisi niin, että blogin seuraajat jo osaisivat ennestään kuvioelementtien merkitykset ja sitten vain käyttäisin niitä selittämään jonkin asian
- huomaan myös välttäväni sellaisten kuvioiden tekemistä, jotka saattaisivat ärsyttää blogin seuraajia tai jotka saattaisivat ajatella minun yrittävän tuputtaa jotain aatemaailmaa / ideologiaa (NOT!)

- miten kuvaisin tunteita?
- vai sortuisinko vain piirtämään hymiöihin verrattavia kuvioita?
- toisaalta se taas sotisi sitä ideaa vastaan, että tämän visuaalisen kielen olisi tarkoitus olla jotain, jonka avulla voi ilmaista jotain sellaista mitä ei muuten voi tai ainakin olisi hyvin vaikeaa
- ja mitä järkeä olisi piirtää hymiötä kuvaamaan tunteita, kun se olisi vain epätarkka pyöristymä?
- pitäisikö suosiolla yrittää olla selittämättä kaikkea kuvioin?
- pitäisikö yrittää selvittää itselleen millaisia asioita tarkalleen tällä olisi kätevä ilmaista?
- yksi alk. per. ideoista oli se, että näiden oli tarkoitus olla minimalistisia sen vuoksi, että ne "mahtuvat kerralla tietoisuuteen" eli ovat nopeasti käsitettävissä
- nyt en menisi vannomaan, että olen joka kertaa muistanut ottaa minimalismisäännön huomioon

- tämä kaikki on jotenkin skitsofreenistä, eri ideoiden talloessa toistensa päälle ja törmäillessään hädissään toisiinsa
- olisi paljon helpompaa tehdä tätä vain itselle, mutta kun käy tekemään sitä muille, niin kaikki muuttuu

- pitäisi keskittyä johonkin yhteen kantavaan ideaan ja pitää siitä tiukasti kiinni, sekä liimata muistilappuja ympäri taloa ja monitoria
- pitäisikö yrittää keskittyä esim. siihen, että kehittelee kuvioita, joilla pystyy välittämään toisille tunteita, meta-ajatuksia, ajatuksia joille ei ole sanallista vastinetta?
- mutta eikös sellainen idea ole jo keksitty?
- niitä kutsutaan runoiksi
- hmm..
- hmm..
- täytyy vielä miettiä muutama kierros

Se mihin viitataan, jää usein stereotyypin asemaan.

Kun tekee jonkin asian, johon pystyy käyttämään niin paljon aikaa kuin haluaa, tarpeeksi hitaasti, harkiten, kokeillen ja pitkään viilaten, syntyy lopputuloksena vaikutelma taitavuudesta ja osaavuudesta, vaikka yrittäessäsi tehdä saman normaalivauhdilla, lopputuloksena syntyy vain vaikutelma tunarista, joka ei osaa / tiedä asiasta "mitään". Kysymys kuuluukin, kumpi näistä syntyvistä vaikutelmista olisi lähempänä tekijän "todellista minää"?

Sanoilla on vahva orientoiva vaikutus. Jos kirjoitat jotain tekstiä ja on vaikea keksiä jatkoa jollekin lauseelle, jonka alun olet jo kirjoittanut, pyyhi tuo lause kokonaan tai osittain pois. Tällöin mielesi ohjautuu keksimään jatkoa eri lauseelle. Mitä pidemmälle lause on kirjoitettu valmiiksi, sitä vähemmäksi karsiutuvat vaihtoehdot, jotka sopivat lauseen päättäväksi jatkoksi.

Ihmisten on usein erittäin vaikea nähdä sitä tarkoituksien ketjua, jonka osana jokin tehty tai sanottu asia on, vaikka yrittäisivätkin. He näkevät vain sen mitä juuri tehtiin tai sanottiin.

Jostain syystä mikään ei koskaan ole tarpeeksi hyvin, eikö asioiden voi kokea olevan hyvin, ennen kuin tiettyihin epäkohtiin on saatu muutos. Kun asioille sitten vihdoin tehdään jotain, on muutoksen jälkeen mahdollista havaita jotain sellaista, mitä aiemmin ei oltu kykeneväisiä havaitsemaan. Ja kierre jatkuu.

Jos ei ole aivan varma miten jokin asia on, eikä oikein innosta käydä asiaa pohtimaan sen suuremmin, on helppoa sortua kuvittelemaan (lue: toivomaan) pystyvänsä toimimaan oikeaoppisesti valitsemalla sen tien seuraamisen, mitä pitkin voisi olettaa kaikkien muiden kulkevan.

Kun esim. amerikanenglannista poimitaan suomalaiseen käyttöön jokin sana, on joskus kuultu syytettävän jotain tahoa siitä, että "taas on alettu käyttämään jotain amerikanenglantilaista sanaa suoraan, vaikka suomenkielestä olisi varmasti löytynyt ihan hyvä ja sopiva sana". Käännettäessä sanoja suomenkielelle on suuri vaara, että jotkin sen konnotaatiot (sivumerkitykset, vivahteet, lähdesanan herättämät assosiaatiot..) voivat tyystin puuttua suomenkielisestä "vastineesta". Tai vaihtoehdoisesti suomenkieliseen ehdokkaaseen olisi jo yleisesti suomalaisten mielissä liitetty konnotaatioita, joita ei lähdesanassa esiinny. Täten useinkin kaikista käytännöllisintä on ottaa amerikanenglantilainen sana käyttöön sellaisenaan.

Lausutut tai kirjoitetut sanat eivät automaattisesti vastaa yksi yhteen sen kanssa mitä lausuja / kirjoittaja on tarkoittanut niillä. Niistä ei myöskään voi tehdä varmoja päätelmiä siitä, mitä tai miten lausuja / kirjoittaja ajatteli niitä lausuessaan / kirjoittaessaan.

Sitä mukaa kun aika kuluu, samalla kun esim. kääntää päätään, vaihtuvat "tietoisuuteen kytkeytyneet" kuvalinkit, äänilinkit, aistimuslinkit, muistolinkit, kokemuslinkit jne..  
 
Nuo linkit, jotka ovat tietyllä ajanhetkellä "kytkeytyneet tietoisuuteen" ovat aina jokaisen ajanhetken vaihtumisen jälkeen hieman erilaiset. Jotta tietoisuuteen voisi kytkeytyä jotain uutta, jostain on laskettava irti. Yhteys siihen mitä näit hetki sitten katsoessasi vasemmalle, hämärtyy heti kun käännät pääsi oikealle. Se mistä äsken tulit, muuntuu sumeaksi muistoksi heti kun suljet oven perässäsi. Se mitä äsken ajattelit, kaikkoaa ulottuviltasi, jos et heti kirjaa sitä ylös.

Eri asioissa, konktreettisissa tai abstrakteissa, voi nähdä paljonkin samankaltaisuutta. Samankaltaisuus voi tarkoittaa esim. jonkin sisäisen rakenteen samankaltaisuutta. Yhden asian kautta opitut rakenteet voi siis nähdä myös toisessa ja sitä kautta voi tehdä tuon toisenkin asian ymmärtämisen helpommaksi itselleen.

Kaikkeen tietoon ei niin vain päästäkään käsiksi.

Ihmisillä on taipumusta ajatella toisista ihmisistä kaikenlaista, esim. miten nuo toiset eivät osaa tai tiedä jotain ja että itse kyllä osaisi ja tietäisi. Sitä vain on vaikeampi nähdä, että nuo toiset ihmiset saattavat ajatella juuri sinusta samalla tavoin kuin sinä ajattelet heistä. Eli ajatellaan olevansa erilaisia kuin muut, mutta ei kyetä näkemään sitä, että ollaankin samanlaisia.

Kun kirjoittaa nopsaan (mutta "ajatuksella") yhteen putkeen muutaman kappaleen verran tekstiä, huomaa viimeisessä kappaleessa kehittyneensä ensimmäisestä kappaleesta huomattavasti. Kun vertaa ensimmäisen ja viimeisen kappaleen sanamuotoja ja asioita, joita on ollut kykeneväinen muistamaan näissä kappaleissa, huomaa kynevänsä palauttamaan tietoisuuteensa sitä enemmän asioita ja aiempia taipumuksiaan käyttää sanoja, mitä pidempään samasta aiheesta kirjoittaa. Ts. päästyään viimeiseen kappaleeseen, on "lämmennyt tarpeeksi".  
 
Sama tapahtuu myös ilmaistessa itseään puheen avulla. Täytyisi käydä pari lämmittelykierrosta ennen varsinaista ilmaisua, jotta saisi ilmaistua itseään sellaisessa muodossa, johon voisi itsekin olla tyytyväinen.  
 
Kysymys kuuluukin, kumpi näistä vaikutelmista vastaa lähimmäksi "todellista minää"; se vaikutelma joka toiselle herää siitä mitä ensimmäiseksi sanoo, vai se viimeisin vaikutelma, joka toisella on jäljellä kun on puhuttu pidempään?

Tietoisen ulkopuolisen ohjauksen seurauksena tai yleisestä huolimattomasta kielenkäytöstä johtuen, joidenkin käsitteiden merkitykset (omassa mielessä) alkavat muistuttaa toisiaan. Sen seurauksena sitä alkaa käyttäneeksi sekä omassa ajattelutyössään, että ilmaisuissaan näitä käsitteitä hiukan väärin. Muutaman kierroksen tätä jatkuttuaan, näiden käsitteiden merkitysalat sulautuvat entisestään toisiinsa, ja niiden toisistaan erottelemisessa joutuisi näkemään jo erityistä vaivaa.  
 
Eli aluksi oli siis kaksi eri käsitettä, joiden sanalliset muodot olivat myös erilaiset. Sitten käsitteiden merkitykset sulautuivat yhteen. Se mitä seuraavaksi tapahtuu, voisi olla se, että toinen näistä sanallisista muodoista tippuu kokonaan pois yleisestä käytöstä, johtuen siitä, että molemmilla niillä kumminkin viitattaisiin tähän samaan isoon suurempaan käsitteeseen.  
 
Se mitä sen jälkeen tapahtuisi, voisi olla se, että tämän uuden suuren käsitteen merkitysala alkaisi pienemään. Tämä voisi päästä tapahtumaan helpostikin, jos käsitteen kattama ala on erityisen suuri, sillä ihmiset eivät edes kykenisi muistamaan kerralla kaikkea mitä se kattaa. Vain ne käsitteen merkitykset jäisivät "eloon", joista puhuttaisiin ja joita ajateltaisiin. Vaihtoehtoisesti joku taho (tai jotkut) voisi tarkoituksellisesti haluta viilata siitä huomattavasti pienemmän merkitysalan omaavan yleisesti tunnetun käsitteen, karsien siitä pois kaiken ei-tarkoituksen mukaisen. Ja näin (simsalabim), kahdesta käsitteestä onkin tullut yksi.  
 
(Ihan kuin Orwellin uudiskielestä puhuisi.. ks. Uudiskielen periaatteet (siellä lopussa))

Ideaalisessa tapauksessa mieli olisi niin hyvässä järjestyksessä, että kaikki olisi helposti ja nopeasti haettavissa.

Aivojen asioiden prosessoimiseen tarvittavia resursseja voi säästää opiskelemalla yksittäisiä eksakteja asioita mahdollisimman ahkerasti. Mitä paremmin yksittäiset eksaktit asiat erottuvat toisistaan, sitä vähemmän aivoilta kuluu aikaa sumeiden merkityserojen setvimiseen.

Viestiessään tietoa eteenpäin, ennalta suunnittelematta, puheen tai muun viestintätavan avulla, on ihmisillä taipumusta jättää itse asiasta suuri osa pois. Tällöin kuulijalle jää vajaa mielikuva itse asiasta. Kuin kertoja olisi välittänyt hänelle vain sen mielenkiintoisimman ja olennaisimman osan.

Kun samaa, ennestään lähes tuntematonta asiaa (esim. tekstiä kuvilla), lueskelee ja tutkailee heti ensimmäisen kerran perään uudelleen ja tämän jälkeen vielä kerran uudelleen, alkaa saamaan aina vain enemmän selkeämmän kokonaiskuvan asiasta. Ensimmäistä kertaa lukiessa osa asioista unohtuu tyystin mutta useamman peräkkäisen lukukerran jälkeen asiakokonaisuus käy aina vain selvemmäksi.

Jos puhut kiihtyneenä, kenties jopa huudat, et kykene / ehdi harkitsemaan sanojasi / muodostamaan uusia ajatuksia, vaan tulet ilmaisseeksi itseäsi jo aiemmin oppimillasi fraaseilla ja sanoilla. Jos ilmaiset itseäsi rauhallisesti, jää aivoillesi enemmän aikaa muodostaa täysin uusia ajatuksia / etsiä vaihtoehtoisia ilmaisuja.

Sovitaan, että käsite on jotain joka on sinun mielessäsi (tässä käytetystä verbistä "on" voidaan neuvotella). Sanat ovat niitä, jotka pääsevät ilmoille huuliltasi tai tekstiä paperille. Sanoja on rajoitetusti ja usein itsensä / ajatuksiensa ilmaiseminen jää kiinni sopivien sanojen puutteeseen. Yhtä paperilla olevaa sanaa vastaan aina yksi mielessäsi oleva käsite, mutta kaikkia mielessäsi olevia käsitteitä ei välttämättä vastaakaan mikään yleisesti tunnettu sana. Mielessä olevia käsitteitä voi yrittää ilmaista visuaalisesti. Ilmaisun hienosäätö on hieman erilaista kuin sanojen avulla ilmaistessa.

Assosiaatiot ohjaavat pitkälti ajatteluasi. Usein voi olla, että johonkin asiaan haettu vastaus on ollut todella lähellä jo monta kertaa, mutta silti et vain löydä sitä.

Käsitteet voivat muodostua mistä tahansa asioista, kuten sanoista, tunteista, kuvista.. Nämä ovat attribuutteja. Attribuuttien ei tarvitse olla sanalla ilmaistavia. Ne voivat olla mitä vain mitä voi kuvitella "kohtaavan tietoisuudessa". Eli tässä neulatyyny symboloi tietoisuutta, johon asiat (attribuutit) linkittyvät.

Mitä vähemmän yksittäiseen käsitteeseen on sekoittunut ylimääräisiä attribuutteja ja merkityksiä, mitä eksaktimpi se on, mitä täsmällisemmin rajattu se on, sitä helpompi sitä on käyttää ajatuksien rakennusaineksena.

Polysemia (moniselitteinen sana. vertaa: homonyymi = monimerkityksellinen sana, monosemia = yksiselitteisyys, yksi merkitys)

Ihmisellä on vahvasti taipumusta stereotypisoida, kertoessaan toiselle ihmiselle jotain kolmannesta henkilöstä, joka "kuuluu" johonkin monimerkitykselliseen kategoriaan, kuten "lääkärit" tai "poliitikot". Tämä henkilö muuntuu kohtuullisen helposti tässä puheessa sellaiseksi kuin tämä monimerkityksellinen kategoriakin, merkitykseltään. Hänet ikäänkuin dipataan tähän kategorian merkitykseen ja hänestä tulee merkitykseltään samanlainen tai ainakin hyvin samankaltainen, vähintäänkin hetkellisesti. Ikäänkuin mitä ikinä onkaan sanottu "lääkäreistä" tai "poliitikoista" on osuvaa myös tämän henkilön kohdalla.

Vajavaisen sanavaraston, asiantuntemattomuuden, väsyneisyyden, vanhuuden tai jonkin aivotoimintoja häiritsevän tekijän seurauksena ihmiset tulevat käyttäneeksi osuvilta vaikuttavia sanoja (muuhun ilmaisuun sopivasti kytkeytyviä), mutta tarkoittavat eri asiaa kuin sitä miten kuulija hänet ymmärtää. Kuulijalle syntyy käytetystä sanasta väärä mielikuva.

 

Kuulijan pitää tällöin pyrkiä näkemään sanan taakse, itse tarkoitteeseen. Voisi ajatella, että sanat ovat karkeita, hieman kohdistukseltaan pielessä olevia, suhteessa tarkoitteeseen, joka on se täsmällinen ajatus.