Voikohan siitä tehdä yleensä mitään varmoja tai edes siltä tuntuvia johtopäätöksiä, että tammikuun alusta lähtien Tiede.fi:n foorumeille on liittynyt aika tarkalleen 900 jäsentä, joista vain 26 on kirjoittanut yli 100 viestiä?
Entä miksi edes ilmaiseksi käytössä olevat terveysalan asiantuntijoiden kysymys/vastaus -palstat muille sivustoilla eivät ole täynnä pullollaan kansalaisten kysymyksiä omaan terveyteensä liittyen? Viitaten mm. Verkkoklinikka.fi:hin ja Poliklinikka.fi:fin. Lieköhän tännekään edes kannattaisi yrittää houkutella ketään asiantuntijoita Tolosen lisäksi, jos ei kansalla ole heiltä mitään kysyttävää? Vai onkohan juju siinä, että palvelun pitää maksaa, jotta sen voi tuntea uskottavaksi? Noh.. onhan tuolla Verkkoklinikalla 20 euron kertamaksukin osalle asiantuntijavastaajista esitetyistä kysymyksistä.
Yleensäkin ihmetyttää se, että kaikille avoimille foorumeilla ei ole suhteessa väestön kokoon nähden enempää populaa. Vai onko aika ajanut lopullisesti julkisten keskusteluareenoiden ohi ja että tänä päivänä "kaikki tapahtuu" privaateimmilla foorumeilla, joilla on salasanasuojan lisäksi jokin mystinen nimi kuten "tiuran lauran tallallei", jottei sinne kukaan tietämätön eksyisi edes vahingossa? Tällä tavoin keskusteluissa syntyvä tietokin jäisi hallitummin vain kriteerit täyttävien jäsenten tietoon, eikä valuisi pitkin nettiä kaikkien saatavilla -- kuten jonkin ideologian mukaan voisi olla sopivaa. Hesarissakin viitattiin 24.4.2008 "ihotautilääkäreiden omiin sivuihin", joilla ihotautilääkärikeskustelijat selvittivät mikä teki tappajatuolista niin myrkyllisen.
Seuraavia poimintoja kirjasta Alexander Bard and Jan Söderqvist: Netocracy — the new power elite and life after capitalism voi kokeilla käyttää tarinanrakennusaineksina:
--But information is not the same as knowledge, and as information is becoming the great staple product of the new economy, and the world is drowning in an ocean of unsorted media impulses, relevant and exclusive knowledge is becoming increasingly valuable. The advancing netocracy has realized this, in contrast to capitalism's clueless cheerleaders. (s. 78)
The masses, poor in knowledge yet over-informed, at the bottom of all low-status networks, are completely at mercy of The Latest in its vulgar and trivialized form. The frequnt showers of contradictionary information have one single coherent message: don't trust your experiences and perceptions — listen to The Latest instead. But The Latest is quickly succeeded by the The Very Latest, and it is practically impossible to imagine any information, any combination of new facts, that could affect the status quo to any noticeable degreee: partly for practical reasons, because facts are so fickle and their rate of replacement so high, partly purely theorically, because there is an absebce of any context that is valid for the whole of social collective, from which the implications of these facts could be determined. (s. 84)
A society that looks after its member's interests benefits the genes involved to the highest extent, increasing their possibility of surviving and reproducing. (s. 164)
The definitive difference between a capitalist strategy and an informationalist strategy for power is that the curators understand the consequences of interactivity and how this is indissolubly linked to power. So curators will not speak to their subordinates; they will converse with them. The netocrats in power are listening rather than commanding; they communicate discreetly and subtly instead of brutally giving orders. Netocratic power is not the power to make decisions as such, because in plurarchic society decisions will be made by the invidual concerned, but control over the understanding of the consequences of alternative decisions. (s. 191 — 192)
One of the fundamental concepts in the discussion of informational networks is transparency: the network as a translucent, pellucid, and therefore equal and democratic system. The principle of transparency is that all the members of the network have access to all relevant information, and that any time they wish they can make their own contribution to the internal debate. All cards are on the table, everyone can form their own opinion and make comments, everyone can participate in the decision-making process (s. 195)
Kuraattori.. luulenpa, että se on sana josta tullaan vielä kuulemaan, muussakin yhteydessä kuin kouluun liittyen.
--
Tai ehkäpä Suomi on vain niin pieni kielialue, että asiat pitää päästä kysymään englanniksi, jotta todennäköisyys sopivien vastaajien löytymiselle kasvaisi?
askville: "what is best oil to fry tortillas in"
Tuosta askvillestä voinee päätellä, että kyllä ne ihmiset ihan public-foorumeillakin toisilleen vastailevat ja ihan mielellään ja huolella, mutta ehkäpä seuraava huolenaihe onkin se, että sopivan tiedon esiinkaivaminen käy työlääksi. Markkinointi & Mainonta -lehtikin on huomioinut asian: Onko verkosta tulossa ongelmajätettä?
Poiminto:
Alexander Bardin, ruotsalaisen poptähden (kyllä, Army of Lovers!), mutta myös internetajan provokatöörin mielestä, verkon tulevaisuus löytyy jo web 2.0 aikakauden aikana sanoista TGC eli talent generated content.
Bardin mukaan ihmisten hermo menee jo nyt suodattomattomaan sisältöön. Tilalle halutaan palveluita, joiden kautta saatavassa informaatiossa on leima "luotettavaa" ja "(tiettyjen ennalta määrättyjen standardien mukaisesti) taatusti hyvää". Tässä vanhoilla auktoriteetti(media)brandeillä, kuten myös uusilla tulijoilla, on bisnes otettavanaan.
Ihmisten itsensä kollektiivistä filterointivoimaa ei toki pidä edellenkään väheksyä. Kävijöiden reittaukset sekä hakukoneiden älykäs tiedon arvottaminen tekevät jo tässä hetkessä jyvien erottamisesta akanoista helpompaa.
Yhdessä esiintyvät sanat suodatettu ja sisältö nousenevat arvoon arvaamattomaan tulevaisuudessa. Mutta sitten taasen toisaalta.. edelleen mietityttää, että mille verukkeella ne kaikki tuhannet suomalaiset ovat jääneet mm. tännekin päätymättä?
Ei kai ne vaan.. voisiko olla, että suurin osa koko kansasta olisi oivaltanut seuraavaa ja sen vuoksi heitä ei tälläiselläkään foorumilla koskaan tulla näkemään. Kirjasta Hakkerietiikka by Himanen, Pekka:
Robbins kirjoittaa: "Olen havainnut, että minulle ihmissuhteet ovat mahtavin resurssi, sillä ne avaavat ovet kaikkiin tarvitsemiini resursseihin." Edellä eritellyt yksilön oman toiminnan arvot ulotetaan siis koskemaan myös hänen ihmissuhteitaan. Ideana on verkostoitua itselle arvokkaiden ihmisten kanssa ja kytkeä pois itselle hyödyttömät tai jopa vahingolliset ihmiset ("väärä seura")
Sittenhän minun täytyy itsekin kiireen vilkkaa alkaa paikkailemaan megalomaanisen valtavan sosiaalisen verkostoni rakenteellisia aukkoja. Kirjasta Verkostoyhteiskunta (toim. Mikko Mattila ja Petri Uusikylä):
Itseasiassa, eiköhän tämän koko foorumin voisi lakkauttaa ihan tyystin? Tämähän on pitkälti vain jonkinlainen koe-eläinlaboratorio. If you know what I mean.s. 206-207
Suhteiden määrällä sinänsä ei ole merkitystä, vaan sillä miten toimijan suhteet täyttävät verkoston rakenteellisia aukkoja. Sosiaalinen rakenne tarjoaa yhtäältä pelaajia houkuttelevia tilaisuuksia hyötyjen saavuttamiseksi, mutta toisaalla myös rajoittaa pelaajien mahdollisuuksia hyötyjen hankinnassa. Sosiaalisen verkoston rakenne määrittää pitkälti sen. millaiset mahdollisuudet toimijalla on hankkia itselleen sosiaalisiin suhteisiin perustuvaa etua. Toisaalta sekä yksilöt että kollektiiviset toimijat voivat pyrkiä lieventämään omiin suhteisiinsa liittyviä rajoituksia ja varjelemaan niihin sisältyviä mahdollisuuksia muokkaamalla omaa sosiaalista suhderakennettaan.
[snip]
Rakenteellinen aukko (kuvio 9.1) voi esiintyä vähintään kolmen toimijan muodostamissa ryhmissä (triadeissa). Tällöin egolla on mahdollisuus asettua kahden toimijan väliin, mikä auttaa egoa saamaan toisistaan riippumatonta ja erilaista informaatiota. Samalla verkoston puuttuvat suhteet tarjoavat toimijalle mahdollisuuden toimia välittäjäasemassa, mikä lisää toimijan kykyä kontrolloida vaihtoa sosiaalisessa rakenteessa.