Jossain mielessä sitä voisi kutsua eräänlaiseksi etuoikeudeksi, että olen voinut tutustua olemisen kokemukseen ja tietoisuuteen siten, että niissä on säröjä tai epänormaaliutta. Sellainen saa koko minuudeksi kutsutun hienon järjestelmän sisäisen toiminnan tulemaan, jos ei kaikilta osin aivan suoraan havainnoitavaksi, niin ainakin pitkälti pääteltäväksi. Kun tähän säröilyyn koetetaan vaikuttaa erilaisilla hyvin tai lähes hyvin tunnetuilla lääkkeiksi kutsutuilla molekyyleillä, jotka vaikuttavat merkittävästi olemisen kokemukseen, se viimeistään saa tajuamaan, ettei ole olemassa vain yhtä ainoaa havaintomaailmaa, joka olisi kaikille ihmisille samanlainen.

Näitä poikkeavuuksia voi havaita silloin, kun esineiden punainen väri hyökyy päälle, perspektiivin taju on vääristynyt, tuntoaistimukset ovat yliherkkiä, musiikki kuulostaa poikkeuksellisen vivahteikkaalta, jokin omista raajoista on kadoksissa tai kun dopamiinipurskeet tekevät olen äärimmäisen valppaaksi. Lääkkeillä ja kehon itse syntetisoimilla kemikaaleilla on sopivaan kohtaan vaikuttaessaan tarjottavan kovin mielenkiintoisia efektejä.

Tietoisuudesta

Juurikin niillä paikkein kun tutustuin ensi kertaa Daniel Dennettin kirjaan Tietoisuuden selitys eli noin vuonna 2001, olin alkanut itsekseni mietiskelemään sitä, josko minulta jää joitain asioita huomaamatta jo pelkästään siinä välissä, kun vain kävelen kadun päästä päähän. Ja jäihän minulta. Dennett viittasi kartesiolaiseen teatteriin puhuessaan tietoisuudesta näyttämönä jonka kautta kulkee jatkuvana virtana havaintoja ja ajatuksia. Illuusioksi hänkin sen määritteli.

Tuolloin vielä arastelin antautumista kirjoittamisen pauloihin joutumiseksi, mutta tulipa sitten kumminkin mietittyä asiaa useamman tekstiliuskan verran: http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-olenko.php ("Luulen ajattelevani, olenko siis olemassa?", 2002)

Tuossa tekstissä olin esittänyt hahmotellut tietoisuuden sisällön muuttumisesta ajan suhteen monellakin eri tapaa. Yksi tapa vertailla perättäisiä tietoisuuden hetkiä oli ajatella niiden olevan hyvin ohuita liuskoja, jotka muodostavat pitkän pötkön aikaa. Toinen tapa oli ajatella tietoisuutta ulokkeita omaavana oliona, jonka ulokkeiden kiinnityskohteet vaihtuvat koko ajan. Tietenkin tämä asian simplifioimista, mutta ajattelun työkaluna sen on varsin verraton. Tekstissäni Tietoisuuden linkit (2001) esitin asian kuvan avulla: http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-tietoisuudenlinkit.php. Aiemmin mainitussa tekstissä esitin asian tällä lailla:

Tietoisuuden toiminnallisuutta voisi verrata lasten leikkiin, jossa ei saanut astua maahan, mutta kaiken muun päälle sai, päästäkseen eteenpäin. Esim. astutaan jalalla ovenkahvalle, otetaan käsillä tiukka ote ovenkarmeista, siirretään toinen jalka pöydän päälle, otetaan toisella kädellä kiinni kattolaudoista, siirretään ovenkahvalla ollut jalka myös pöydän päälle ja lasketaan samalla toinenkin käsi irti karmeista, kunnes lopulta seisotaan tukevasti pöydän päällä kahden jalan turvin. Siitä sitten siirrytään puoliseisovaan asentoon keinutuoliin, jossa pysymiseen tarvitaankin jo kaikkia raajoja. Jne. Jne.

Vuonna 2003 ehätin jo päätymään siihen ajatukseen, ettei ihmisillä oikeastaan ole varsinaista vapaata tahtoa, vaan se mitä juuri teki, olisi tullut tehdyksi joka tapauksessa. Noihin aikoihin minulla oli enemmän innostusta asioiden miettimiseen kuin tietämystä sopivista termeistä, joilla ilmaista itseäni riittävän eksaktisti. Tämä teki samalla myös ajatustyöstä työläämpää, mutta sisäisen pakkomielteen seurauksena halusin seurata mihin intuitioni minut johdattaisi. Karkeasti sanaillen, tulin kesällä 2003, vihertyöntekijänä ollessa, raapustelleeksi ruokatauolle muistivihkooni mm. seuraavaa:

Tavataan sanoa, että ihmisillä on vapaa tahto, mutta onko sitä? Uskon, että jos olisi mahdollista tarkkailla yksilöä kaikilla mahdollisilla tasoilla (atomitasolla, fysiologisella tasolla, psykologisella tasolla..) niin että antaisi ensin tietyn ajanhetken mennä ohitse ja sen jälkeen siirtyisi hetken ajassa taaksepäin ja suorittaisi tarkkailun uudelleen, huomaisi, että on kuin katsoisi videoleikettä; yksilö toimii joka ikinen kerta täsmälleen samalla tavalla.

Uskon, että jos tilanne tietyllä yksilön tarkkailun hetkellä on tämä1, tulee väistämättä tapahtumaan tämä2. Mutta jos lähtötilanne olisi muuten ollut sama, paitsi että jokin objekti näkökentässä on sentin verran enemmän vasemmalla, tuleekin tapahtuneeksi tämä2. Tietenkään tätä ei mitenkään voi todentaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö näin kumminkin voisi olla.

[ jatkuu.. http://arkiston.hoito.org/teksteja/harnaamo-vajaatahto.php ]

Kielestä

Wittgensteinin Ludwig oli ensimmäinen filosofi, joka teki lähtemättömän vaikutuksen sekä henkilönä, että tekstiensä kautta välittyvien ajatustensa osalta. Kirjahyllyyni on sittemmin löytänyt tiensä kaikki hänen tuotantoaan enemmänkin. Hänhän ei itse julkaissut kovinkaan paljon, mutta kuolemansa jälkeen on tehty koosteita hänen tuotannostaan. Näin muistelen. Kumminkin, erityisesti Varmuudesta, Filosofia tutkimuksia, Sininen kirja, Ruskea kirja, Varmuudesta, sekä Huomautuksia väreistä ovat niitä, jotka tavallisempikin tallaaja kykenee ymmärtämään — jos haluaa. Tractatus logico-philosophicus on sen verran vaikeatajuista, ettei lukemisesta voi suositella kuin sellaiselle, johon Wittgenstein itsekin kirjan esipuheessa viittaa:

Tämän kirjan ymmärtää ehkä vain se, joka itse on kertaalleen ajatellut siinä ilmaistut ajatukset — tai ainakin samantapaisia ajatuksia.

Hän oli se, joka sai minut miettimään sanojen merkityksiä ja erityisesti olla-verbien revin useitakin palasiksi ja järjestelin paloja uudelleen, jotta löytäisin sen erilaiset merkitykset. Erityisen mielenkiintoisena pidän sitä, että kyseistä verbiä käytetään sekä viittaamaan asiantiloista, jotka vallitsevat täsmälleen nyt, sekä asiantiloista, jotka vallitsevat yleensä. Pätee myös ihmisiin: joku on jotain juuri nyt tai joku on jotain koko ajan. Kun seuraa kuinka ihmiset käyttävät olla-verbiä, en pidä ollenkaan ihmeellisenä sitä, että ihmisten välillä tapahtuu väärinymmärryksiä — pätee kaikkiin monimerkityksellisiin/-tulkintaisiin sanoihin.

Käyttämissämme kielissä yleensäkin on seuraavanlainen Wittgensteinin kuvaama ongelma [tarkasta lähde]:

Kielessä on valmiina kaikkia varten samat ansat; suunnaton hyväkuntoisten harhateitten verkosto. Niinpä näemme ihmisten toinen toisensa jälkeen kulkevan samoja teitä, ja tiedämme jo etukäteen, missä henkilö tulee poikkeamaan tieltä, missä hän tulee kulkemaan suoraan eteenpäin huomaamatta poikkeamistaan jne. jne. Minun pitäisi siis asettaa kaikkiin niihin paikkoin, joissa väärät tiet haarautuvat, tauluja, jotka auttavat ihmisiä vaarallisten kohtien yli. —— Yhä uudestaan kuulee huomautuksen, että filosofia ei oikeastaan lainkaan edisty; että samat filosofiset ongelmat, jotka askarruttivat jo kreikkalaisia, askarruttavat yhä meitäkin. Ne, jotka sanovat näin, eivät kuitenkaan ymmärrä perustetta, miksi asianlaita on näin. Peruste on kuitenkin siinä, että kielemme on pysynyt samana ja harhauttaa meidät yhä uudestaan samoihin kysymyksiin. Niin kauan kuin on olemassa verbi 'olla', joka näyttää toimivan kuten 'syödä' ja 'juoda', niin kauan kuin on olemassa adjektiiveja 'identtinen', 'tosi', 'epätosi', 'mahdollinen', niin kauan kuin puhutaan ajan virrasta ja avaruuden laajenemisesta jne. jne., niin kauan ihmiset tulevat törmäämään yhä uudestaan samoihin arvoituksellisiin vaikeuksiin ja tuijottamaan jotakin, mitä mikään selitys ei näytä voivan poistaa.

Viestiminen ja kieli ovat erottamattomasti yhteydessä olemiseen ja siihen miten koemme maailman, joten palaan niihin vielä myöhemmin tässä tekstissä, mutta käsittelen seuraavaksi persoonaa, havainnoimista ja unimaailma.

Todellisuudesta

Filosofointi on siitä mielenkiintoinen laji, että se ei tunnu loppuvan koskaan. Aina ennen mietinnän loppuun saamista ehtii avautua jokin uusi ajatusreitti, jossa riittää lisää mietittävää. Ajattelin nimittäin mainita, että "arkikielessä tapaamme puhua yhteisestä todellisuudesta vai ainakin viitata johonkin yhteiseen paikkaan", mutta sitten jo kävinkin miettimään mitä se sellainen arkikieli oikein on? Onko se jotain sellaista, jota jokin ihmisryhmä noudattaa joka kerta sitä käyttäessään samankaltaisesti? Entä keistä tuo ihmisryhmä koostuisi? Jne.

Miksi puhumme "yhteisestä todellisuudesta" ja kuvittelemme tarkoittavamme sillä sitä mitä itse näemme vaikka tuolla pihalla, vaikka itse asiassa kaikki ihmiset kokevat näkemänsä hieman eri tavoin? Jos kykenisimme ensinnäkin havainnoimaan tarkemmin ja toiseksi jäsentämään näkemämme / kokemamme tarkemmin huomaisimmeko silloin helpommin erot siinä mitä kutsumme yhteiseksi todellisuudeksi? Vai käykö niin, että tällöin tulevat kielen asettamat rajat vastaan, emmekä kykenisi välittämään tarkoituksiamme muille?

Itse kyllä voi nähdä asiat tarkemmin, kunhan vain kertoo itselle mitä haluaa nähdä tarkemmin, mutta on paljon vaikeampaa viestiä muille, mitä näkee tai kokee. Ote kirjoituksestani Likiarvoymmärrys (2005):

Ajattele radiokuunnelmaa. Silmäsi ovat hyödyttömät sillä hetkellä kun uppoudut ajatuksiisi ja yrität nähdä kolmannella silmällä tuon radiokuunnelman luoman maailman. Jos tunnistat kuunnelmassa kuinka lusikka kolahti kuorelliseen kananmunaan, voit myöhemmin kertoa eteenpäin, että kuulit lusikan kolahtaneen kuorelliseen kananmunaan. Sinun kuulijasi voi tällöin omassa mielessään kuvitella tämän tapahtuman, jos hän omaa jo ennestään sellaisia kokemuksia, josta johtaa tämä tapahtuma. Henkilö, joka ei ole lusikkaa eikä kananmunaa koskaan nähnytkään, saati koskenut sellaisiin, ei ymmärtäisi mitä tarkoitat. Hänelle pitäisi ensin selittää mm. mitä ovat kananmuna ja lusikka.

[ jatkuu.. http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-likiarvoymmarrys.php ]

Orientoitumalla johonkin tilanteeseen eri tavalla, tulee havainnoimaan sekä aikaa, että ympäristöä eri tavalla. Tämän saattaa huomata esim. saapuessaan johonkin paikkaan auton sijasta bussilla. Ote kirjoituksestani Bussilla vai ilman (2008):

Bussilla valitsemalleen päätepysäkilleen saapuessa, sitä asettaa saapumistaan seuraaville toiminnoilleen aivan erilaiset aikarajat tai sitten harrastaa kiireettömyyttä sen alueen sisäpuolella, jonka rajoja ei jalkaisin viitsi lähteä ylittämään. Ajatus saattaa kulkea esim. niin, että "kello on kaksi päivällä ja olen juuri saapunut keskustaan, joten ehdin hyvin suorittaa pankkiasiat, sitten käyn syömässä, jonka jälkeen pyörähdän kaupoilla, kirjastossa, parilla tuttavalle, ja ehdin vielä oikein hyvin illaksi koululle opiskelemaan".

[ jatkuu.. http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-bussillavaiilman.php ]

Muun muassa Platon ja Descartes korostivat sitä, että fyysinen terveys on yhteydessä siihen kuinka järki toimii. Sinänsä olisi mielenkiintoista tietää kuinka Descartes selittäisi dualismimallilla esim. skitsofrenian tai melankolian. Skitsofrenia eri muotoineen ja jo pelkkä melankolisuus saavat kokemaan todellisuuden eri tavoin kuin sama henkilö sen normaalitilassa kokisi. Aivosumukin, joka ei välttämättä ole tieteen piirissä yleisesti käytetty termi, on myös eräs järkevää ajattelua ehkäisevä tekijä. Alla joitakin poimintoja, joita olen tullut keränneeksi eri nettilähteistä — tosin tässä lähinnä GF-foorumilta:

"Brain fog may be described as a state of confusion or lack of clarity. It can feel like a cloud that reduces your visibility or clarity of mind. It can cause you to become forgetful, detached and often discouraged and depressed." (Dr. Wilson)

Eräs monista reiteistä johtaa gluteenin äärelle. Muutamia poimintoja Glueten-Free Celiac Disease -forumilta:

"My brain fog doesn't feel like a vice or anything like that...... Mine feels like a "numbness blanket" is wrapped around my head, and I just can't "feel" anything, or "think" anything...... I am just numb, almost as if I am not even "there"......"

"When I have brain fog, I get temporay ADD (I can't concentrate on things), I get "stupid", and I find myself staring at something for awhile for no real reason (lol)."

"Well, I have finally figured out what brain fog is ;) . I have been unable to concentrate, find the right words, and pretty much finish an entire sentence."

"The brain fog is the thing I hate most about this. When I get it I feel like I'm detached from everything and don't really know what's going on."

"Brain fog is basically the inability to concentrate. My head always felt like it was clamped in a vise and packed in an air tight box. Nothing could get in or out. Another way to describe it was like an out of body experience. I could see and hear everything that was going on around me but just could not connect with reality. That has gone away since going GF and I don't miss it at all."

Unimaailmasta

Ja jos kerran päivällä, silmät auki ja tajuissaan ollessa, ei välttämättä ole aina aivan "oma itsensä", niin entä unessa sitten? Katoaako minuus unen ajaksi tyystin vai onko unitietoudellakin jotain yhtymäkohtia valvetietoisuuden kanssa?

Vuonna 2005 kirjoittelin siitä kuinka jäin valvetietoisuuden ja unitietoisuuden rajamaille ja saatoin havainnoida niistä kumpaa tahansa, valintani mukaan. Tällä tarkoitan sitä, että koska silmäni olivat auki saatoin havainnoida huoneistoani, mutta saatoin myös kadottaa silmieni edessä näkemäni vaihtamalla sen unikuviin, jotka olivat tuolloin värimaailmaltaan erittäin eloisat (eng. vivid) ja muutenkin unessa kuviteltu (vrt. selkouni, lucid dream) oli erittäin aidontuntuista. Aivot kai välittävät unen aikana jotain kemikaaleja, jotain tarkoitusta varten, joka saa aikaan nämä sisäiset aistimukset.

Se ei sinänsä ollut vielä kovin hämmentävää, mutta se oli, että aivoni olivat jo ehtineet ajaa sen osuuden uneensiirtymisohjelmasta, jossa motoriikka kytketään pois päältä. En siis pystynyt liikuttamaan itseäni. Kyseinen teksti, "Tosimaailman ja unen ero" löytyy tuolta: http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-tosimaailmanjaunenero.php

Toinen, mielikuvien eloisuudesta kertova teksti on kirjoitettu niiden tuntemusten pohjalta mitä heräsi, herättyäni keskellä yötä juuri sillä hetkellä kun REM-unessa oli menossa se vaihe, jolloin mielikuvien eloisuus on erityisen mahdollista. Sanon ilmeisestikin, koska kellonajoilla ja REM-unen jaksoilla vaikuttaa omien kokemusten perusteella olevan jokin selvä yhteys mielikuvien eloisuuteen, joilla lienee yhteys aivojen erittämiin kemikaaleihin. Varoitettakoon, että seuraavaan linkin takaisessa tekstissä esiintyy kerrassaan säädyttömiä sanoja kuten baari ja krapula: http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-krapulakuvat.php (2006)

En juuri harrasta moisia nykyään, mutta hei.. ei se Sokrateskaan mikään absolutisti ollut! Ja kuinkahan monen ruhtinaan tai muun menneisyyden mahtimiehen seurueissa on oopiumpiippu kiertänyt tai on vertailtu mitkä hallusinogeeni luovat mielenkiintoisimpia tai käyttökelpoisimpia näkyjä?

Persoonasta

Mikä itse asiassa on persoona? Siis, missä menee sen olion rajat, joka on sekä tietoinen omasta ajattelemiskyvystään, omasta kehostaan ja johon viitataan esim. sanalla "hän", mahdollisesti osoittamalla samanaikaisesti kohdetta myös sormella. Ovatko ne rajat hänen alastoman kehonsa määrittävät rajat, vai kuuluvatko hänen vaatetuksen myös mukaan hänen persoonaansa vai onko persoona rajattava vain siihen mitä on hänen mielessään? Onko yksilölle enemmän kuin yksi persoona? Tästä persoona-aiheesta olen kirjoitellut useammankin kirjoituksen.

Kaikki ihmiset ovat monipersoonia? (2006)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-kaikkiihmisetovatmonipersoonia.php

Vaatteet kontrolloivat persoonaasi (2004)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-vaatteetkontrolloivatpersoonaasi.php

Jos kivet päättäisivät rakentaa pesän (2008)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-joskivetpaattaisivatrakentaapesan.php

Muurahainen ja persoonan omaavuuden vaikutelma (2008)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-muurahainenpersoona.php

Multipersoonasta singulariteettiin (2006)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-multipersoonastasingulariteettiin.php

Persoonan muokkausta: haksahtelun välttelyä (2006)
http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-persoonanmuokkaustahaksahduksenvalttelya.php

Poiminto erään aihetta käsitelleen nettifoorumiviestini kommentoijan viestistä: "Persoonan vaikutelma on ohi menevä, suhteellinen, ympäristöstä ja näkökulmasta riippuvainen."

Universumista

Ja jos kerran persoonan käsitettä sopii epäillä tai lähemmin tarkastella, niin tokihan siinä tapauksessa voidaan saattaa koko kosmos tai universumi kyseenalaiseksi? Tosin, universumin ja maailmankaikkeuden alun — tai erään niistä — käsitteleminen ja käsittäminen on vasta aluillaan mielessäni. Se aihe tuli mukaan kiinnostuksenkohteekseni vasta muutama kuukausi sitten. Stephen Hawkinginsin kirjan Ajan lyhyt historia luin vasta äskettäin ja vastahan tässä ensimmäistä vuotta lukiotakin käyn. Eli minulla on ollut eräänlainen lupa olla tietämättä sellaisista asioista.

Samassa mielessä, minulla olisi ollut lupa olla tietämättä mitään mielestä, aivoista tai vaikka roboteista, mutta niin vain menin tekemään, että pidin pienimuotoista uutisblogia (Shards of Information, http://arkiston.hoito.org/teksteja/ ) vuoden 2002 tienoilla, johon olin silkasta mielenkiinnosta keräillyt uutisia aiheenaan mieli, tietoisuus, robotit, teknologia, tiede, kieli, jne. Kiinnostukseni tuppaa ehättämään ymmärrykseni edelle tällaisissa asioissa. Eikä tuo ollut edes ensimmäinen kerta. Eikä viimeinen.

Mielenkiintoisen argumentin universumista on esittänyt Nick Bostrom, joka kertoo New York Timesin argumentistaan, jonka mukaan tietyllä koko universumi on simulaatio ("Universumi on simulaatio?", 2008, http://arkiston.hoito.org/teksteja/oma-nickbostromuniversumi.php). Eläisimme siis virtuaalitodellisuudessa ja mahdollisesti jonkin posthumaanin olion "mielessä". Vielä pari vuotta sitten transhumanistien, joihin Nick Bostromkin kuuluu, postituslistoilla ja erityisesti SL4:llä ( http://sl4.org ) oli paljonkin monia erilaisia erittäin villejä, mutta kiehtovasti perusteltuja visioita, mutta nyttemmin niiden viestifrequenssi on vähentynyt.

Palaan mietinnän ääreen lähi-ilta 2:en vastauksia pohdiskellessani (empirismi ja rationalismi).