Yleisilmeen piristämiseen tarkoitettu, satunnaisesti valikoituva kuvituskuva.
Omia kirjoituksia: Kuvitteellinen pää ottaa kiinni (2006)
Ongelma: Kumma juttu, mutta jostain syystä en pysty mielessäni kuvittelemaan miltä tuntuu mennä jonkin tunnelin läpi (esim. pyörätunnelin). Voin mielessäni katsella sitä ihan mistä kulmasta vain ja vaikka lentää sen tunnelin yli, mutta sen läpi en pääse. Aivan kuin "pää ottaisi kiinni, jos yrittäisin kuvitella mennä siitä läpi, vaikken kuvitelmassani kokisikaan itseäni normaalia suuremmaksi.
Ratkaisu: Toisin kuin tietyn koulukunnan muottiin sopivaksi kasvatettu psykiatri voisi sanoa, kyse tunnelista läpi menemisen vaikeudesta ei ole mistään aiempien ikävien traumojen tai muiden elämänkokemusten ajattelemisen välttämisestä tai muusta sellaista. Kyse on siitä, että mielikuvan luomiseen tarvittava "ajatusmateriaali" ei ole riittävän käyttökelpoisessa muodossa ja sitä joutuisi setvimään reaaliajassa, joka taasen käy aivoille liian kuormittavaksi.
Ajatuksen käyttökelvottomuus (jossain yksittäisessä tilanteessa) voi johtua siitä, että sitä ei ole ajatellut pitkään aikaan ja täten siitä on saattanut tulla liian "sotkuinen" ajatus ajateltavaksi sellaisenaan. Sotkuisuus tarkoittaa sitä, että kun ajatuksen palauttaa tietoisuuteen se ei palaudu tietoisuuteen ihan sellaisenaan kuin olisi toivottavaa, vaan esim. yksityiskohdat voivat olla täysin hukassa tai sitten ajatukseen on sekoittunut kaikenlaista muuta tauhkaa.
Jotta ajatuksesta saisi taas käyttökelpoisen täytyy harjoitella juuri tuota yksittäistä ajatusta, samalla tapaa kuin harjoituttaisi kuntosalilla eri laitteiden avulla jotain tiettyä kehon osaa. Analogia: jalkoihin kohdistuva lihaskuntoharjoittelu kohdistuu eri laitteiden avulla useisiin eri lihasryhmiin ja harjoitus kokonaisuudessaan vahvistaa siis sitä suurempaa kokonaisuutta eli jalkoja.
Harjoitus 1: Ryömin tunneliin sisään. Kuvittelen tässä yhteydessä pyörätunnelin, noin parikymmentä metriä pitkän sellaisen. Sen sisäpinta on pinnoitettu pellillä ja tunnelin muoto on pyöreä, myös alaosastaan. Ryömin sinne vaikka selin tai kyljellään raahautuen, kunhan vain pidän kuvitelman ryömimisestä eheänä, enkä harhaudu ajattelemaan jotain muuta. Jos etuperin ryömiminen on hankalaa ajatusten harhautuessa, teen se takoperin, kuvitellen kuinka tunnelin suulla näkyvä valo jää kauemmaksi kun ryömiminen etenee. Tunnen tuolloin käsilläni, persuksellani ja jaloillani tunnelin pohjan. Kun olen edennyt puoliväliin, suljen kuvitteellisesti tunnelin suut kuin pankin kassaholvin, jolloin jään täysin pimeään. Suljettua tunnelin suut, olen vähemmän tietoinen sen ulkopuolella olevista asioista. Tunnen tunnelin sisäisen muodon, käsitän tarkasti etäisyyden tunnelin suihin ja itseni etäisyyden tunnelin katosta. Hetken kuluttua olen tunnelin ulkopuolisesta maailmasta entistä vähemmän tietoinen. Kuvittelen olevani sisällä jossain jotain voi pyörittää, kuten jotain tuubia, esim. poretablettituubia pöydän päällä. Mutta en kumminkaan ajattele pöytää tai yleensäkään olevani missään muualla kuin aivan samassa paikassa missä se tunnelikin on. Olen siis tunnelin sisällä, tuubin sisällä, sen päädyt tukittuina, täysin pimeässä.
Kuvittelen nyt tunnelituubin heiluvan hiukan, kun itse heijaan sitä. Voisin jopa saada sen pyörähtämään ympäri jos asettaisin painoni jommalle kummalle laidoista. Olen jo kadottanut tietoisuuden tunnelin ympärillä olevista asioista, sen ympärillä ei ole enää mitään, mikä estäisi sen pyörimisen. Tai voisi siellä ollakin jotain, jos ottaisin ne mukaan tuohon mielikuvitelmaan, mutten aio ottaa. Toisin sanoen, haluan vain ajatella tiettyä muutamaa asiaa ja häivyttää tietoisuudestani kaiken muun. Alan aikomukseni mukaisesti kierittämään painoni siirtämisen avulla tuubia. Hieman ote herpaantuu ajatuksellisesti, ja hetken ajan näen valtavan kokoisen poretablettituubin autotien päällä ja itseni sen sisällä. Näen siis molemmat samanaikaisesti. Hyväksyn ajatuksen ja siirrän tietoisuuteni takaisin tuubin sisään. Kuvittelen kuinka tuubi vierii pitkin tietä ja minä sen sisällä koitan pysyä pystyssä sen vieriessä. Tämän hitaan pyörimisliikkeen avulla tulen erityisen hyvin tietoiseksi tuubin mittasuhtaista suhteessa itseeni.
Vieritän tuubin alas tien viereistä loivaa rinnettä ja kuvittelen miltä tuntuu olla tuubin sisällä höykyteltävänä.
Tässä ajatelmassani en ole hetkeäkään kokenut oudoksi sitä, että tarkastellessani mielikuvissani tuubia ulkoapäin, se näyttää vitamiiniporetablettituubilta, valmistettuna jostain kevyestä materiaalista, ja tietoisuuteni ollessa tuubin sisällä koenkin oleva jonkin raskaasta metallista valmistetun tuubin sisällä. Myöskin se reaalimaailman fakta, että tuubin toisessa päässä oleva korkki saisi tuubin pyörimään vain siten, että toinen pää on paikoillaan ja toinen piirtää ympyrää, ei haitannut tuubin vierimistä täysin suoraan.
Tosin nyt tultuani tietoiseksi poretabletin sisustasta, päätänkin jättää tunnelimateriaalin tunteen sikseen ja kuvittelen olevan jättimäisen poretablettituubin sisällä, samaisessa äskeisessä rinteessä, autotie siinä vieressä, tuubin toinen pää auki ja itseni ryömimässä tuubin avonaisesta päästä ulos.
Harjoitus 2: Kuvittelen meneväni läpi erikokoisista vanteista. Kokeilen erilaisia materiaalia, vanteiden halkaisijoita ja vanteiden leveyksiä. Esim. ohut hulahula-vanne, vajaan metrin pituinen "betoninen juttu", ilmastointiputki, jne. Kaikkia näitä eri halkaisijoilla ja eri pituuksilla.
--
Sinänsä mielenkiintoista kuinka tapaan käyttää kuvauksissani yhtä sanaa erityisen laajassa merkityksessä. Esim. vanne tarkoittaa tässä suurta joukkoa hyvinkin erilaisia asioita. Liittynee siihen, että annan tavallaan jonkin väliaikaisen sanan jollekin geometriselle muodolla, joka on yhteistä kaikille "vannemaisilla" objekteille. Toisaalta, käytin edellisessä harjoituksessa sanaa ryömiminen korvaamaan useita erilaisia etenemisen muotoja kuvaavia verbejä. Mahdollisesti jälleen siitä syystä, että käytin sanaa "ryömiminen" monien etenemisen käsitteiden sijaan (kaikki etenemistavat veivät siinä samaan suuntaan).
--
Seuraava ongelma: Mielikuvissa juokseminen. Täysin mahdotonta, tuntuu kuin jalat eivät saisi "grippiä" maasta ja vain koskettelisin ja hipoisin maata ja matkanopeus olisi hyvin hidas. Tosin, muistan tämän onnistuneen unessa. Erikoinen ongelma, sillä käyn säännöllisesti lenkkeilemässäkin.
Ratkaisu: Toisin kuin tietyn koulukunnan muottiin sopivaksi kasvatettu psykiatri voisi sanoa, kyse tunnelista läpi menemisen vaikeudesta ei ole mistään aiempien ikävien traumojen tai muiden elämänkokemusten ajattelemisen välttämisestä tai muusta sellaista. Kyse on siitä, että mielikuvan luomiseen tarvittava "ajatusmateriaali" ei ole riittävän käyttökelpoisessa muodossa ja sitä joutuisi setvimään reaaliajassa, joka taasen käy aivoille liian kuormittavaksi.
Ajatuksen käyttökelvottomuus (jossain yksittäisessä tilanteessa) voi johtua siitä, että sitä ei ole ajatellut pitkään aikaan ja täten siitä on saattanut tulla liian "sotkuinen" ajatus ajateltavaksi sellaisenaan. Sotkuisuus tarkoittaa sitä, että kun ajatuksen palauttaa tietoisuuteen se ei palaudu tietoisuuteen ihan sellaisenaan kuin olisi toivottavaa, vaan esim. yksityiskohdat voivat olla täysin hukassa tai sitten ajatukseen on sekoittunut kaikenlaista muuta tauhkaa.
Jotta ajatuksesta saisi taas käyttökelpoisen täytyy harjoitella juuri tuota yksittäistä ajatusta, samalla tapaa kuin harjoituttaisi kuntosalilla eri laitteiden avulla jotain tiettyä kehon osaa. Analogia: jalkoihin kohdistuva lihaskuntoharjoittelu kohdistuu eri laitteiden avulla useisiin eri lihasryhmiin ja harjoitus kokonaisuudessaan vahvistaa siis sitä suurempaa kokonaisuutta eli jalkoja.
Harjoitus 1: Ryömin tunneliin sisään. Kuvittelen tässä yhteydessä pyörätunnelin, noin parikymmentä metriä pitkän sellaisen. Sen sisäpinta on pinnoitettu pellillä ja tunnelin muoto on pyöreä, myös alaosastaan. Ryömin sinne vaikka selin tai kyljellään raahautuen, kunhan vain pidän kuvitelman ryömimisestä eheänä, enkä harhaudu ajattelemaan jotain muuta. Jos etuperin ryömiminen on hankalaa ajatusten harhautuessa, teen se takoperin, kuvitellen kuinka tunnelin suulla näkyvä valo jää kauemmaksi kun ryömiminen etenee. Tunnen tuolloin käsilläni, persuksellani ja jaloillani tunnelin pohjan. Kun olen edennyt puoliväliin, suljen kuvitteellisesti tunnelin suut kuin pankin kassaholvin, jolloin jään täysin pimeään. Suljettua tunnelin suut, olen vähemmän tietoinen sen ulkopuolella olevista asioista. Tunnen tunnelin sisäisen muodon, käsitän tarkasti etäisyyden tunnelin suihin ja itseni etäisyyden tunnelin katosta. Hetken kuluttua olen tunnelin ulkopuolisesta maailmasta entistä vähemmän tietoinen. Kuvittelen olevani sisällä jossain jotain voi pyörittää, kuten jotain tuubia, esim. poretablettituubia pöydän päällä. Mutta en kumminkaan ajattele pöytää tai yleensäkään olevani missään muualla kuin aivan samassa paikassa missä se tunnelikin on. Olen siis tunnelin sisällä, tuubin sisällä, sen päädyt tukittuina, täysin pimeässä.
Kuvittelen nyt tunnelituubin heiluvan hiukan, kun itse heijaan sitä. Voisin jopa saada sen pyörähtämään ympäri jos asettaisin painoni jommalle kummalle laidoista. Olen jo kadottanut tietoisuuden tunnelin ympärillä olevista asioista, sen ympärillä ei ole enää mitään, mikä estäisi sen pyörimisen. Tai voisi siellä ollakin jotain, jos ottaisin ne mukaan tuohon mielikuvitelmaan, mutten aio ottaa. Toisin sanoen, haluan vain ajatella tiettyä muutamaa asiaa ja häivyttää tietoisuudestani kaiken muun. Alan aikomukseni mukaisesti kierittämään painoni siirtämisen avulla tuubia. Hieman ote herpaantuu ajatuksellisesti, ja hetken ajan näen valtavan kokoisen poretablettituubin autotien päällä ja itseni sen sisällä. Näen siis molemmat samanaikaisesti. Hyväksyn ajatuksen ja siirrän tietoisuuteni takaisin tuubin sisään. Kuvittelen kuinka tuubi vierii pitkin tietä ja minä sen sisällä koitan pysyä pystyssä sen vieriessä. Tämän hitaan pyörimisliikkeen avulla tulen erityisen hyvin tietoiseksi tuubin mittasuhtaista suhteessa itseeni.
Vieritän tuubin alas tien viereistä loivaa rinnettä ja kuvittelen miltä tuntuu olla tuubin sisällä höykyteltävänä.
Tässä ajatelmassani en ole hetkeäkään kokenut oudoksi sitä, että tarkastellessani mielikuvissani tuubia ulkoapäin, se näyttää vitamiiniporetablettituubilta, valmistettuna jostain kevyestä materiaalista, ja tietoisuuteni ollessa tuubin sisällä koenkin oleva jonkin raskaasta metallista valmistetun tuubin sisällä. Myöskin se reaalimaailman fakta, että tuubin toisessa päässä oleva korkki saisi tuubin pyörimään vain siten, että toinen pää on paikoillaan ja toinen piirtää ympyrää, ei haitannut tuubin vierimistä täysin suoraan.
Tosin nyt tultuani tietoiseksi poretabletin sisustasta, päätänkin jättää tunnelimateriaalin tunteen sikseen ja kuvittelen olevan jättimäisen poretablettituubin sisällä, samaisessa äskeisessä rinteessä, autotie siinä vieressä, tuubin toinen pää auki ja itseni ryömimässä tuubin avonaisesta päästä ulos.
Harjoitus 2: Kuvittelen meneväni läpi erikokoisista vanteista. Kokeilen erilaisia materiaalia, vanteiden halkaisijoita ja vanteiden leveyksiä. Esim. ohut hulahula-vanne, vajaan metrin pituinen "betoninen juttu", ilmastointiputki, jne. Kaikkia näitä eri halkaisijoilla ja eri pituuksilla.
--
Sinänsä mielenkiintoista kuinka tapaan käyttää kuvauksissani yhtä sanaa erityisen laajassa merkityksessä. Esim. vanne tarkoittaa tässä suurta joukkoa hyvinkin erilaisia asioita. Liittynee siihen, että annan tavallaan jonkin väliaikaisen sanan jollekin geometriselle muodolla, joka on yhteistä kaikille "vannemaisilla" objekteille. Toisaalta, käytin edellisessä harjoituksessa sanaa ryömiminen korvaamaan useita erilaisia etenemisen muotoja kuvaavia verbejä. Mahdollisesti jälleen siitä syystä, että käytin sanaa "ryömiminen" monien etenemisen käsitteiden sijaan (kaikki etenemistavat veivät siinä samaan suuntaan).
--
Seuraava ongelma: Mielikuvissa juokseminen. Täysin mahdotonta, tuntuu kuin jalat eivät saisi "grippiä" maasta ja vain koskettelisin ja hipoisin maata ja matkanopeus olisi hyvin hidas. Tosin, muistan tämän onnistuneen unessa. Erikoinen ongelma, sillä käyn säännöllisesti lenkkeilemässäkin.