Miksi ihminen ei aina voi käsittää pitkää omien silmien avulla tekstistä luettua lausetta kerralla? Johtuuko se siitä, että lauseessa on liian monia erillisiä uusia asioita kyseiselle henkilölle? Vai kenties siitä, että se prosessi aivoissa, joka "muistaa" lauseen alun, sen aikaa, että päästään lauseen loppuun, ei toimi (tai sitten sen kuuluukin toimia juuri niin), vaan luettu tieto "haihtuu" sitä mukaa sitä luetaan? Jos tuon samaisen lauseen lukee muutaman kerran peräjälkeen uudelleen ja uudelleen ja sitä kautta alkaa muistamaan "ulkoa" tuon lauseen, niin tarkoittaako se sitä, että nyt henkilö ymmärtää mitä siinä sanottiin? Vai onko se edelleen hänelle vain ulkoaopittu lause, kuten hetken harjoittelun jälkeen voisi osata ulkoa kirjainyhdistelmän "dtguhfdiugburingiudnbndub":in?
 
Mitä vähemmän ajatusyksikköjä on, sitä helpompi ne on pitää "mielessään" kerralla. Useimmat ihmiset pitävät helposti "mielessään" 4 ajatusyksikköä, kuten kirjaimet R, Y, G ja W, ilman suuria ponnisteluja. Jos kirjainten määrää lisätään esim. kahdeksaan, alkaa monella olla jo vaikeuksia. Saati että muistaisi kirjaimet "dtguhfdiugburingiudnbndub".
 
Jos lukee kirjaimet paperilta, jossa kirjaimet sijaitsivat "helposti luettavalla" kirjasimella vierekkäin, ilman pilkkuja ja välilyöntejä, tulee todennäköisesti automaattisesti kokeilleeksi muodostaa niistä tutunomaisia sanoja, jotka sitten "lausuu mielessään".
 
Riippuen siitä sanottiinko nuo kirjaimet yksitellen vai luettiinko ne paperilta, ne pidetään "mielessä" hiukan eri tavalla. Jos ne lausuttiin kirjain kerrallaan ja vain yhden kerran, eikä etukäteen ole tiedossa kuinka monta kirjaimia tulee olemaan, niin silloinhan ei koskaan voi olla tietoinen siitä mikä kirjain seuraavaksi tulee, vaan moni tyytyy toistelemaan itselleen näitä lueteltuja kirjaimia, josko ne sitten jäisivät mieleen. d…….. t…….. g…….. u…….. h…….. f…….. d…….. i…….. u…….. g…….. b……..u……..r……..i……..
 
Todennäköisesti jostain kohtaa kirjainluetteloa jää mieleen muutaman kirjaimen mittainen pätkä, josta voi muodostaa jonkin tutunomaisen sanan tai lyhenteen ja yrittää pitää sen "mielessään", samaan aikaan kun yrittää pitää "mielessään" myös uusia lausuttuja kirjaimia. Miksei se sitten onnistu? Miksi loppujen lopuksi (esim. 5 minuutin päästä) "mieleen" on jäänyt vain tuo tutunomainen kirjainyhdistelmäpätkä, sekä epämääräinen tunne siitä, että kyllä siellä ainakin se ja se kirjain esiintyi?
 
Mitä jos kirjainluettelossa ilmenisi useampiakin tuttuja sanoja tai lyhenteitä, kuinka monta niitä saisi olla, jotta ne pystyisi kysyttäessä muistamaan? Edelleen siis oltaisiin lueteltu kirjaimia ääneen. Ja mihin ne sanat sitten talletettaisiin väliaikaisesti eli siksi aikaa kun uusia kirjaimia lausutaan? Vai sijaitsevatko ne ns. työmuistissa (koska homma on vielä "työn alla")? Mitä sitten tapahtuu jos "työmuisti" loppuukin kesken? Mihin sitten talletetaan?
 
Jos muistiainesta voitaisiin tallettaa "minne vain", niin mitä virkaa silloin olisi koko "työmuistilla"? Eikö olisi "fiksumpaa" käyttää koko muistiavaruutta työmuistina? Ei. Itseasiassa sen käyttö olisi paljon hitaampaa.
 
Itseasiassa "työmuistissa" "sijaitsevat" kirjaimet eivät ole kiinteäkokoisia ajatusyksikköjä, jotka veisivät aina tietyn verran tilaa, vaan ne muodostetaan eri aivopuoliskoilla sijaitsevista "asioista". Onko vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa yhdistävä aivokurkiainen siis se, joka määrää "työmuistin" koon? Jos näin on, niin mikä määrää sen, mitä talletetaan pidemmäksi aikaa? Ja mitä se tallettaminen oikein tarkoittaa? Mitä vaaditaan, että "tallenne" säilyy, eikä "haihdu" samantien? Ja vaikkei juuri tuo "tallenne" olisikaan "haihtunut", niin miksi sitä ei välttämättä enää huomenna muista (lue: saa "mieleensä")?
 
--
 
Voiko olla olemassa sellaista ihmistä, joka hitaasti paikallaan ympäri pyörien ei muistaisi edellisestä "freimistä" mitään, vaan hän voisi pyöriä 360 astetta ympäri vaikka 10 kertaa, eikä hän silti muistaisi silmien näköpiirissä olleista asioista mitään? Enpä usko. Kysyttäessä tuolta henkilöltä mitä esineitä on hänen selkänsä takana 180 asteen kohdalla, hän voisi sanoa, ettei muista, mutta silti hän "muistaa" jotain. Jos hän ei muistaisi "mitään", hän ei pystyisi edes pyörimään ympäri. Hän ei pystyisi edes puhumaan, koska ei voisi oppia puhumaan, koska ei voisi pitää oppia "muistissaan".
 
Voisiko jonkun aivot toimia niin, että hän tarvitsee pidemmän "valotuksen" (vrt. pidempi valotusaika kameralla valokuvia ottaessa), ennen kuin asioista jää riittävän selkeä muistijälki? Mitä kävisi silloin, jos "valotusaika" olisi liian lyhyt? Tallettuisiko "muistiin" vain osa tuosta asiasta? Missä järjestyksessä jostain asiasta muodostetaan muistijälki ja kuinka paljon tuota muistijälkeä olisi ehtinyt muodostua tuon liian "vähäisen valotuksen" aikana?
 
Vai onko muistijälki huono ja harhaanjohtava sana kuvaamaan tuota prosessia? Vai pitäisikö esim. ajatella, että henkilön jo ennestään tietämien objektien tunnistamisen tapahtuvan hyvin nopeasti ja hän pystyy sijoittamaan pyöriessään ympäri näkemänsä objektit avaruudellisesti oikein, mutta hän ei pystynyt "tallettamaan" tietoa siitä minkänäköisiä nuo esineet tarkalleen ottaen olivat. Hänellä oli jo käsitteet televisio, muki, matto, seinä, stereot, musta, sininen, karhea, silkkinen, sekä ne "käsitteet" joille hänellä ei ole nimeä.. jne. Ja nämä hän pystyi sijoittamaan avaruudellisesti, mutta hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä minkänäköisiä juuri ne objektit olivat, jotka vilisivät hetki sitten hänen silmiensä editse.